KUKA MINÄ OLEN
Hei, täällä blogitekstien takana kirjoittelee 25-vuotias nainen, kahden pienen lapsen etä-äiti.
Minä synnyin 5.6.1995 Jokilaakson sairaalassa Jämsässä. Sairastan yhtä Suomen harvinaisempaan sairautta, Russell-Silverin oireyhtymää, joita Suomessa on todettu alle 30.
Pikaisesti kerrottuna oireyhtymääni kuuluu yleinen pienikasvuisuus, yliliikkuvat nivelet, luku- ja kirjoitusongelmat sekä korkea otsa. Varsinaisen diagnoosin sain vasta puolitoistavuotiaana.
Kasvoin 12-lapsisen perheen nuorimpana, omakotitalossa Jämsässä. Olin todella sosiaalinen ja leikkisä lapsi.
Asuin Jämsässä 12 vuotta, kävin Vitikkalan koulun pienluokkaryhmää. Ollessani 12-vuotias, muutimme Liperiin, isäni kotipaikkakunnalle. Aloitin Liperissä viidennen luokkani uutena oppilaana Jyrinkylän koulussa. Yläasteen kävin Liperin yläasteella pienluokalla.
Aloitin Reisjärven kristillisessä kansanopistossa vuonna 2012, ja sitä ennen olin saanut kaksi ihanaa kummilastani, vuosina 2010 ja 2011.
Reisjärven opiston jälkeen lähdin lukemaan liiketaloutta Varkauteen, mutta ne opinnot eivät olleet minua varten. Jätin siis koulun kesken ja lähdin ammattistartille Kuopioon, Savon ammatti- ja aikuisopistoon. Ammattistartista valmistuttuani lähdin lukemaan leipuri- ja kondiittorialalle, jonka jouduin myös lopettamaan, koska sairastuin lievään masennukseen.
Syyskuussa 2016 tapasin minun mieheni ja menimme kihloihin saman vuoden jouluna, eli 24.12.2016. Odotin tuolloin esikoistamme.
Esikoinen syntyi elokuussa 2017. Kuukausi myöhemmin menimme mieheni kanssa naimisiin ja samalla lapsemme sai nimekseen Nea Pilvi.
Nean synnyttyä alamäkemme alkoi. Meistä oli tehty perättömiä lastensuojeluilmoituksia, jonka seurauksena Nea otettiin huostaan yhden vuoden ikäisenä.
Kun Nea otettiin huostaan, odotin kuopustamme. Nelli syntyi 12.2.2019. Menimme suoraan synnytyssairaalasta Kuuselan perhekuntoutuskeskukseen Tikkurilaan. Saman vuoden toukokuussa Nellikin otettiin huostaan.
Elämän oli jatkuttava. Päätin, että lähden kouluun, jotta saisin ammatin, saisin lapsille paremman tulevaisuuden, ja että he pääsisivät takaisin kotiin.
Tänään, kaksi vuotta Nellin syntymän jälkeen, istun tässä keittiön pöydän ääressä ja mietin, että mitä kertoisin itsestäni. Minkälainen ihminen teille tätä blogia kirjoittaa. En osaa sanoa.
Monen mielestä olen sitkeä ja rohkea, jaksava ihminen, joka tekee kaikkensa lastensa ja perheensä eteen. Välillä minusta itsestäni tuntuu siltä, että olen hauras, epäonnistunut, mutta samalla voittaja.
Periaatteeni on se, että vaikka minua kuinka paljon sorretaan ja alennetaan äitinä ja ihmisenä, haluan näyttää maailmalle ja ihmisille, kuinka pahuus voitetaan hyvyydellä.
Jos katsoisin nyt peiliin, näkisin siellä vahvat ja kauniit kasvot, samalla näkisin vahvan sielun. Sielun, joka on kärsinyt paljon, mutta voittanut siitä jo 45% takaisin. Minkä takia vain 45%? En osaa sanoa.
60% elämässäni on vielä saavuttamatta, ja siitä 20% kuuluu Nealle. Toiset 20% kuuluu Nellille, ja viimeiset 20% omistan sille, kuinka saan oman perheeni taas kasaan.
Huomatkaa, että tässä tilanteessa prosentit menivät jo yli sadan. Se merkitsee sitä, että kukaan maailmassa ei voi alentaa minua enää millään tavalla.
Elän tällä hetkellä hyvää elämää, minulla on mies joka rakastaa minua ja kaksi lasta, jotka rakastavat äitiään yli kaiken.
Mutta voinko sanoa eläväni hyvää elämää, vaikka lapset eivät asu kotona? Kyllä voin. Ikävä iskee, suru iskee, mutta koskaan en tule luovuttamaan. En kuitenkaan soisi samanlaista elämää kenellekään muulle, en halua kenenkään muun tuntevan sitä tuskaa, sitä riipaisevaa tuskaa, jonka minä olen kokenut.
Näin lopuksi haluan kertoa, minkälainen ihminen täällä oikeasti kirjoittaa. Täällä kirjoittaa ihminen, jolla on vahva sielu, rakastava sellainen. Kaunis, mutta samalla herkkä.
Kommentit